perjantai 31. elokuuta 2012

Supistavat kengät

Viikon päästä on suvussa häät. Eivät omani, mutta eivät kovin kaukaisetkaan. Häät ovat pienet ja mukaan pääsevät vain harvat ja valitut. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että häihin - suuriin tai pieniin - ihmisten oletetaan pukeutuvan juhlavasti. Minulla ei ole mitään häitä vastaan, päinvastoin. Olen onnellinen parin puolesta ja toivon heille kaikkea hyvää. MUTTA itsekkäästi ajateltuna näiden häiden ajankohta on mahdollisimman huono. Tai siis vaatteiden suhteen huono. Jos kaikki menee hyvin eikä kukaan asianosaisista muuta mieltään, tämä on minun viimeinen raskauteni. Minun ei siis ole syytä (eikä oikein järkeäkään) hankkia kalliita äitiyskolttuja ja muita vatsan mukaan valittuja prumeluureja, kun käyttämättähän nuo tulevaisuudessa jäävät. Ylipäänsä inhoan ostaa vaatteita, joiden käyttö rajoittuu vain pieneen marginaaliin kohtaamistani tilanteista. Jep, vaatekaappini sisältö noudattelee aikalailla farkku-huppari -linjaa. 

Onnekseni onnistuin löytämään jonkinlaisen semijuhlavan koltun riekaleen ihan vain netissä surffaamalla ja jopa suhteellisen halvalla. Ongelma siltä osin siis ratkaistu. Vaatekaapista löytyi vielä päälle menevä "bolerontapainen", joten vaikka mekkonen onkin ehkä hieman kesäinen, se  menee varsin mainiosti hieman kylmemmässäkin säässä. Mammamahan kätkevän (tai oikeammin sitä korostavan) syystakin nappasin H&M:n tangosta ja pienen pohdinnan jälkeen löysin myös tilaani soveltuvat sukkahousut netistä. Olen siis ollut ahkerana viime päivinä. 

Ongelmaksi ovat muodostumassa kengät. Jo hamasta nuoruudestani muistan ajanjaksoja, jotka päätyivät itkupotkuraivareihin kenkäostosten jälkeen, kun mitään sopivaa ei koskaan löytynyt. Jossakin vaiheessa laukaisin ne äitini pelkäämät sanat "mä en lähe koko juhliin" ja huomaan noiden sanojen pyörivän tälläkin hetkellä kielen päällä. Eilinen meni aika tehokkaasti kenkäkauppojen ympärillä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Haen yhä uudestaan ne vanhat, juhliin tarkoitetut kenkäni kaapin perukoilta ja yhä uudestaan totean, että ne eivät siis todellakaan mahdu jalkoihini enää/tällä hetkellä. 

Kenkäkaupoilla pörrääminen taisi intensiivisyydessään mennä ohi hyvinvointini: supisteli ja paljon. Koko iltapäivän suorastaan. Jossain vaiheessa (lue: kaikki ostoskeskuksen kenkäkaupat kierreltyäni) tulin järkiini ja aloitin taivalluksen kohti kotia. Tuossa vaiheessa supisti noin 10 minuutin välillä ja puhe alkoi olla jo hankalaa supistuksen aikana. Onneksi bussiin ja istumaan pääseminen helpotti ja olo normalisoitui. Kengät tosin jäivät ostamatta.

30+4

tiistai 28. elokuuta 2012

Saikulla

Lääkärissä käyty. Ja "kaikki kunnossa" -puhe kuunneltu. Tai siis, paastosokeri oli 5,4 ja kolesterolit vaikka minkälaisissa lukemissa, mutta niistä ei taideta syytä näille rytmihäiriöille saada. Olo on oikeastaan mitä mainioin, jos vain makaa sohvalla eikä tee mitään. Pikaisesti teen tästä sen keittiöpöytädiagnoosin, että häiriöt ovat suorassa suhteessa rasitukseen. Tämän huomion myös lääkäri vahvisti lisäten, että stressi siihen päälle ei varmaan ainakaan vähennä oireita.

Tarkoitus oli mennä lääkäriin reippaana ja hyvinvoivana, mutta yllättäen huomasin kyynelehtiväni kuin pahainen teini sillä seurauksella, että sain sairaskertomukseeni merkinnän "aivan uupunut". Sairasloma ei ole minulle mitenkään kunnia-asia ja mieluusti olisin vielä töissä käynyt, mutta sen verran järjissäni olen, että tajuan itsekin olevani työkunnoton. Siis työhöni nähden. Sitä kun edelleen ollaan vastuussa muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Lääkärin kanssa tultiin siis siihen tulokseen, että ei tämä kunto tästä seuraavien viiden viikon aikana niin paljoa parane, että minusta töihin vielä olisi ja saikku kestää siis äitiysloman alkuun. Ihan hurjaa. Siis että se äippäloma on noin lähellä. Hieman anteeksipyydellen vein sairaslomalaput esimiehelle, joka ei minun nöyristelyistäni juurikaan välittänyt. Totesi vain, ettei olettanutkaan minun enää palaavan töihin ja piti itsestäänselvänä, että meidän alalta äitiysloman portti avataan hieman sovittua aikaisemmin. Suhtautui asiaan siis tosi asiallisesti ja suorastaan mukavasti. Merkillepantavaa lienee, että viime viikolla saadussa sairaslomalapussa yksi loman syy oli "raskauden aikainen väsymys" - tämän päiväisessä luki "raskauden aikainen väsymys ja uupumus". Jos ei tuo viikon sairasloma siis muuta saanut aikaan, niin ainakin se uuvutti, vai miten tuo nyt pitäisi tulkita???

Jos ihmeelliseltä tuntuu äitiysloman läheisyys, vähintään yhtä ihmeelliseltä tuntuu ajatella, että meillä on kohta vauva. Siis jos kaikki menee hyvin. Edelleen välillä mietin ja pelkään pahimpia mahdollisia ja varsinkin yön hiljaisina tunteina, vessareissun jälkeen unta odotellessa, onnistun ahdistamaan itseni vaikka minkälaisilla skenaarioille. Milloin kuolee kukakin ja aina tilanne on yhtä kehno. Mutta niin, siis se vauva... Pikkuhiljaa alan havaita itsessäni jotain orastavaa valmistautumista asiaan. Kovasti tekisi mieli ostaa vauvalle jotain pientä tai ainakin alkaa jo pyykätä noita Pikku Ukon vanhoja vermeitä varastosta. Samaan aikaan huomaan iskostaneeni tajuntaani päivämäärän, jolloin 42 viikkoa on täynnä ja odotus varmasti päättyy. Joskus löydän itseni ihmettelemästä, että mitä jos tämä lapsukainen onkin edellistä kiireisempi eikä jaksakaan odottaa käynnistykseen asti, mutta nopeasti onnistun realisoimaan itseni asian suhteen. Tulipa hän koska hyvänsä, se tapahtuu PIAN. Ihan kohtahan tässä ollaan marraskuussa.

Sokerit eivät meinaa millään asettua uomiinsa ja laitoinkin niistä sähköpostia neuvolaan eilen. Terkkari soitti tänään kovistellakseen minua vielä vähän lisää ja tässä nyt sitten yritetään tehdä muutoksia ruokavalioon siihen tahtiin, että ensi viikolla lukemat ovat mallikelpoiset ja äitiyspolin diabeteshoitaja jää minulle edelleen tuntemattomaksi. Olen mittaillut aamuarvoja ja ottanut toisen lukeman ennen iltapalaa, kun olen huomannut sen kohoavana herkästi. Yritän muistaa vuorokausikäyrän ottamisen huomenna. Toistaiseksi kaikki arvot ovat olleet päälle viiden raja-arvon ollessa 5,5. Arvot kuulemma ovat oikeasti korkeita ja aihetta millekään leikkimiselle ei tässä vaiheessa ole. On siis vaan pakko yrittää paneutua asioihin kunnolla ja saada jotain konkreettista muutosta aikaan.

Näillä mennään tänään 30+1.


torstai 23. elokuuta 2012

Kiukkupussintulehdusko?

Pikku Ukko saavutti vuoden kunnioittavan iän viime viikolla. Ihan huimaa ajatella mitä kaikkea lapsi ekana elinvuotenaan oppii ja mitä kaikkea pienessä kropassa ekan vuoden aikana tapahtuu. Vuosi sitten toimme kotiin pienen nyytin, jonka kyvyt ja taidot olivat aika minimissä ja nyt meillä häärää taapero, jonka vauhtia ei pitele mikään, joka juttelee kovaäänisesti ja huomiota vaativasti ja joka tuntee ja tunnistaa lähi-ihmisensä. Sen lisäksi tuo nyytti on lähes kolminkertaistanut painonsa ja kasvattanut varttaan 30cm kulkien ihan omilla käyrillään.

Juhlan kunniaksi kävimme myös 1-vuotisneuvolassa, josta siis nuo lukemat ovat peräisin. Pikku Ukko sai kolme rokotusta isän sylissä istuen äidin lähes vuodattaessa kyyneliä katsoen huoneen valkeaa nurkkaa (ai minustako muka joku hoitaja joskus? Ei ikinä!!!). Illalla pojalle nousi kuume ja vaikka lämpöily onkin lakannut, seuranamme on hyvin kiukkuinen pikkumies. Pinna tuntuu olevan kireällä asiasta kuin asiasta ja mikään ei kelpaa. Syliin on päästävä, mutta siellä ei viihdy. Leluja haetaan ja siirretään paikasta toiseen ja sitten on suuri kiukku ja harmi, kun ne ovat missä ovat. Suurimman raivon saa aikaiseksi kuitenkin kaurapuuro. Mistä ne lapset tietääkin, että sen on tarkoitus olla pahaa??? Entä onko tämä kiukku ja raivo pysyvää, vai onko kyseessä vain rokotuksien aiheuttama, ohimenevä kiukkupussintulehdus?

Jottei nuoren herran elämä vaan liiaksi olisi rutiineihin sidottu, jäi äiti sairaslomalle eilen. Sydän on jo pitemmän aikaa pompotellut ihan omaan tahtiinsa ja se tahti ei ole tasainen. Joinakin päivinä selvitään muutamalla pienellä häiriöllä, mutta takana on myös niitä päiviä, jolloin syke ei pysy missään kuosissa koko päivänä ja vaikka kuinka minulle hoetaan, että tuollaiset rytmihäiriöt ovat vaarattomia, ne väsyttävät. Sitä paitsi, kun sitä väkisinkin miettii tuollaisina päivinä sitä omaa vointiaan ja tahtomattaankin keskittyy ihan vain elämiseen, hoidossani olevat ihmiset jäävät pakostakin kakkoseksi. Ja sehän ei  taas ole kovin turvallista heille. Kävin siis lääkärissä eilen ja seuraavan viikon ihan vain lepäilen. Tänään kävin labrassa ja ensi viikolla menen kuulemaan jo ennalta arvattavaa puhetta siitä, että arvot ovat kaikki priimaa ja missään ei mitään vikaa ole. Hyvä tietysti niin, mutta joskus toivoisi, että olisi joku helposti korjattava pikku juttu jossakin, ettei täysin mene mielenvian piikkiin.

Mutta Pikku Ukon elämä meni siis aivan sekaisin siitä tosiasiasta, että äiti onkin kotona. Väsynyt nuori herra kiukkusi ja raivosi lähes tunnin ennen kuin äiti luovutti ja antoi pojan isälle. Sillä seurauksella, että nuori herra rauhoittui noin nanosekunnissa ja nukahti samanmoisessa minuutissa. Hetken aikaa mietin, että olisiko siellä töissä sittenkin päässyt helpommalla, mutta ajatus kesti todellakin vain tuon hetken. Ei minulla siis oikeasti mikään kiire sieltä töistä ole pois. Itse kuitenkin tiedostan sen, että en minä ihan työkuntoinen ole. Töissä tulee pitkin päivää vastaan monenmoisia tilanteita, joihin on kyettävä reagoimaan nopeasti ja siihen minusta ei tällä hetkellä ole. Voin toki nähdä tilanteen ja rekisteröidä, että kohta jotain tapahtuu, mutta tapahtuman estäjäksi minusta ei ole. Katsotaan siis helpottaako rytmihäiriöt ihan kotona ololla ja levolla.

Terveydenhoitaja tsekkasi myös nuo kiusalliset verensokerini. Eihän ne nyt ihan puhtaita lukemia ollut, mutta luulin selvinneeni jotenkuten kuitenkin. Vaan en selvinnyt. Kaksi viikkoa voidaan kuulemma vielä katsoa, mutta lukemat on saatava alas. Piste. Täti-th sanoi haluavansa arvoni parin viikon päästä sähköpostiinsa ja jos niissä on yksikin ylitys, lähtee lähete äitiyspolille välittömästi. Ukaasi annettiin toissapäivänä iltapäivällä ja olen jo saanut mitattua kaksi ylitystä :(. Jotain pitäisi siis aikuisten oikeasti asialle tehdä.


keskiviikko 8. elokuuta 2012

Radi ja muuta pientä

Piipahdin (no joo, siis lojuin sen tiukan kaksi tuntisen...) sokerirasituksessa viime viikolla. Koska edellisessä raskaudessa koin tuon ikävän tapahtuman kahdesti ja molemmilla kerroilla selvisin puhtain paperein, en ajatellut asiaa oikeastaan sen enempää. Vähän läpihuutojuttuna ajattelin homman vetää ja hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä. Pikamittarilla paastoarvo antoi lukemaksi 4,8 ja kun labrahoitaja sanoi rajan olevan 5,3, en asiaa sen enempää ajatellut. Hoitaja myös sanoi, että mikäli narahdus käy, ovat neuvolasta yhteydessä vielä samana päivänä. Huokaisin siis helpotuksesta illalla, kun ei neuvolasta mitään kuulunut ja siirsin koko asian unohdettujen joukkoon. Unohdetuissa asia lojui vielä tänäänkin neuvolaan mennessä. Vuorossa oli lääkärineuvola, jonne kuitenkin mennään terkkarin huoneen kautta. Terveydenhoitaja oli siellä sitten vastassa noiden sokeritulosten kanssa ja ystävällisesti tiedotti paastoarvon olevan sievästi koholla. Vaikka muut arvot olivat normaalien rajoissa, narahdus kävi silti. Menen siis ylihuomenna ohjauskäynnille ja verensokerimittarin hakuun. Ärsyttää ja sapettaa, mutta josko tästä saisi motivaatiota tehdä elämäntaparemonttia vähän kauaskantoisemminkin.

Muuten raskaus kulkee omia ratojaan. Lääkäri totesi vauvan vaikuttavan isolta viikkoihin nähden. Jep, tosi kiva lausahdus kuultuani juuri tuon radi-diagnoosin. Lääkäri taisi huomata kauhistuneen ilmeeni ja tarkensi, että vauva lienee ihan normaalin kokoinen, on vaan niin kummallisessa asennossa, että se nostaa sf-mittaa. Toivon siis pääseväni vielä ennen marraskuuta jonkinlaiseen kokoarvioon. Raskaus on tuonut mukanaan muutamia pikkuvaivoja, joista ikävämpiä ovat rytmihäiriöt ja se surullisen kuuluisa pukama. Rytmihäiriöt eivät kuulemma ole vaarallisia, vaikka lääkäri onnistui jonkun lisälyönnin tänään myös kuulemaan, mutta osasi selittää asian niin hienosti, että onnistuin uskomaan, etten ole tähän vaivaan ihan heti kuolemassa. Maha on todellakin kasvanut ja painaa jo sen verran, että koettelee aina välillä. Eikä ihan helpolla ole selkäkään päässyt. Mutta hengissä ollaan ja elämä jatkuu, joten riittäköön tämä näistä valituksista.

Rv 27+2.