torstai 9. toukokuuta 2013

Helatorstain höpinää

Väsyttää. Minimiehen tullessa kunnialliseen puolen vuoden ikään vieroitimme hänet yöpullosta, mutta yöunen laatuun se ei juurikaan ole vaikuttanut. Herra nukkuu alkuyön varsin mallikkaasti, mutta aamuyö menee jyllätessä. Epäilen tosin, että poika nukkuu jyllätessään/ryömiessään/kääntyillessään, mutta äiti sen sijaan ei nuku sitä koheltamista kuunnellessaan. Viime yönä siis vietimme pienen hetken kahdestaan olkkarin sohvalla klo 03:30 koko muun maailman nukkuessa ja ihmettelimme elämää. Onneksi poika nukahti uudestaan ja nukkui suht' sikeästi aamuun asti. Meillä siis syötiin pulloa tähänkin asti vain kerran yössä ja jotenkin tuntuu, että sama aikataulu on heräämisen suhteen säilynyt. Jospa nämä yöt tästä kuitenkin rauhoittuisivat.

Minulla on ystävä, jolla on suunnilleen saman ikäiset lapset, kuin itselläni. Tapaamme lähes viikoittain ja se on henkirei'istä paras. Kuinka voikin jollain olla niin samanlaisia ajatuksia? Puhun nyt siis niistä ajatuksista, joita ei oikein kenellekään muulle kehtaa edes äänen sanoa. Mutta juu, numero kolmosta olemme kumpikin tahoillamme kuumeilleet ja aihe on pompannut puheisiimme lähes joka tapaamiskerralla. Jos nyt ei muuten kovin aktiivisena, niin ehkä enemmänkin semmoisella "mites vauvakuume voi" -tasolla. Tähän asti ystäväni on vähän himmaillut, vaikka hänen miehelleen kolmas lapsi on lähes itsestäänselvyys, mutta nyt hän oli tainnut tehdä tietoisen päätöksen: kyllä sitä kolmatta vielä lähdetään yrittämään. Ei vielä, mutta lähdetään kuitenkin. Ehkäpä oma kommenttini kiteyttää omat ajatukseni: "täytyy varmaan alkaa työstämään kateuttani jo valmiiksi, kun sä olet kohta raskaana ja me ei yrityksestä huolimatta sitä kolmatta saada". Hei, haloo. Edelleen siis olen lähes satavarma siitä, että yrityksestä huolimatta jäämme kahden lapsen perheeksi. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että edes ajattelen näin. Minulla on ollut kunnia olla raskaana kolme kertaa, synnyttää kaksi lasta ja perheeni on ehdottomasti maailman ihanin. Miksi siis haaveilen edelleen jostain muka-isommasta tai -paremmasta? Niin, ja onhan niitäkin päiviä, jolloin tämä työmäärä kyllä riittää. Millä minä sen kolmannen edes hoitaisin? Ehkä se surutyö olisi vain käytävä ja siirryttävä elämässä eteenpäin. Mutta kun en uskalla. Kun en tiedä mitä se tarkoittaa. Kun en vain osaa.

Tämän sanottuani: ovulaatiotesti näytti plussaa tänään. Mitään suuren suurta panostusta asian eteen ei ole tehty, mutta sen verran kuitenkin, että ihme olisi mahdollinen. Tämän kierron jälkeen enää kaksi kiertoa ja sitten meidän mahdollisuutemme ovat siinä. Itsehän me olemme tuon määräajan asettaneet ja voimme siis sitä vielä siirtääkin, mutta eikö se johonkin kohtaan kuitenkin pidä asettaa, ettei ihan hermo ratkea? Viikon päästä tulen siis kertomaan mukaoireista.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Ajatus jumissa

Kaikista uhkakuvista ja vastustuksesta huolimatta kevät on täällä. Meidän leveysasteilla kuriskelit jäivät niin vähiin, että tämän kevään perusteella taidan kyseenalaistaa koko vaatetuksen hankkimista. Tai ehkä se johtuu vaan siitä, että meidän ulkoilu on niin passiivista, että ainoa, joka kurahousuilla jotain tekisi, olisi äiti. Kevät tuntuu kuitenkin herättävän henkiin myös aktiiviulkoilun ja meille passiivisillekin alkaa pikkuhiljaa tulla läheiset leikkikentät tutuiksi. Sen lisäksi pääsemme maailmanparhaallemetsälenkille, joka kyllä hakkaa paikalliset asfalttiankeudet ihan mennen tullen.

Pikku Ukon suuressa suosiossa on tällä hetkellä liukumäki. Se on suorastaan käsittämätöntä, miten monta kertaa ne samat rappuset jaksaa kiivetä ihan vain siinä toivossa, että peltiluiska luistaisi vielä edellistäkin kertaa paremmin. Keinut eivät ole ihan tämän hetken juttu, niissä kun pitää pysytellä paikallaan. Ei siis riitä, että härveli liikkuu - liike pitää lähteä sisältä käsin ja se pitää tapahtua joka solulla ja aktiivisesti. Hiekkalelut antavat edelleen odotuttaa itseään varaston uumenissa.

Näin kiertomaailmassa elämme päivää nro 7. Menkat tulivat ja menivät ja uutta kiertoa eletään siis. Aikataulullisesti tämä kierto näyttäisi menevän ihan harakoille, joten mitään jännättävää tuskin saamme tämänkään kuun lopussa. Jos olisi edes omista valinnoista riippuvia juttuja, mutta se vasta ärsyttääkin, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Toisaalta minulla on sellainen olo, että meidät on "tarkoitettu" kahden lapsen perheeksi. Että saan haaveilla ja kuumeilla ihan kuinka paljon vain, juoda vehnänalkioöljyä tai greippimehua ja roikkua vaikka hirrestä pää alaspäin joka sekstauskerran jälkeen, mutta että tässä ne nyt ovat. Eikä siinä mitään, meillä on edelleen hyvä näin ja minulla on edelleen maailman suloisimmat lapset. Mutta millä tästä haaveilusta ja kuumeilusta pääsee eroon? Mikä on se taika, jolla voin jonain kauniina päivänä herätä ja havaita kuumeen hellittäneen ja haaveiden siirtyneen eteenpäin? Surutyötä se kai vaatisi, mutta miten surra jotain, joka noin periaatteessa vielä on kädenulottuvilla? Taidan olla jotenkin jumissa tämän yhden aiheen ympärillä, joten parempi vaieta taas.