lauantai 31. joulukuuta 2011

Mennyttä ja tulevaa

Vuoden viimeisten tuntien kunniaksi lienee minunkin liityttävä niihin moniin bloggaajiin, jotka ovat tavalla tai toisella katsoneet taaksepäin ja vetäneet yhteen kuluneen vuoden tapahtumia elämässään. Itselleni vuosi on ollut hieno, tapahtumarikas ja ikimuistoinen. 

Tammikuussa aloitin opiskelun. Ryydyin koulussa halki kevään ja toukokuuhun saavuttaessa olin jo aivan varma siitä, että olen väärässä koulutusohjelmassa. Päätöstä koulun jatkamisen suhteen minun ei kuitenkaan ole toistaiseksi tarvinnut tehdä ja niimpä keikun kirjoilla oppilaitoksessamme kunnes saan jonkinlaisen päätöksen tehtyä asiasta. Kevät oli siis täynnä projekteja, ryhmätöitä ja tenttejä. Jatkoin keikkailua koulun ohella. 

Kesä minun oli tarkoitus olla töissä äitiysloman alkuun asti, mutta lääkäri laittoi minut sairaslomalle noin 3 viikkoa ennen äitiysloman alkua. Kesä oli kuuma ja hikinen, mutta kaiken kaikkiaan kesämuistot ovat hyviä ja onnellisia. 

Halki vuoden se suurin juttu on kuitenkin ollut raskaus, odotus, synnytys ja Pikku Ukko. Oikeastaan koko elämä on pyörinyt tavalla tai toisella hänen ympärillään ja niin täytyy tällä hetkellä ollakin. Pieni ihminen tuli ja sulatti sydämeni tavalla, jota en osannut aiemmin edes kuvitella. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että hän on osa perhettämme ja että meille on suotu kunnia olla hänen vanhempiaan. Olen myös äärimmäisen kiitollinen Miähestä, joka on seissyt rinnallani tämänkin vuoden. 

Mietimme Miähen kanssa toiveita ja odotuksia tulevalle vuodelle. Aika arkisia asioita taisimme toivoa. Sitä, että arki sujuu, saamme olla terveitä ja "pysymme pinnalla". Mahdollisesti uutta raskautta. Työkuvioiden selkeytymistä. Tiedäthän, niitä normijuttuja, joita pitää itsestäänselvyyksinä, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan ole. 

Näihin yllättävänkin positiivisiin ajatuksiin päätän osaltani vuoden 2011 ja otan vastaan vuoden 2012. 

Ps. Tai no, ihan näin positiivisella mielellä en ole koko päivää ollut. Menin tyhmyyksissäni tekemään testin aamulla. Se sai PMS-oirehdinnan nousemaan huippuunsa aika sukkelasti ja kiukuttelu sai varsin lapsellisia piirteitä. Oireina pahoinvointi, nännikipu ja alamahatuntemukset. Tänään siis dpo 11. Elämä jatkuu PMS:stä huolimatta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Dpo8

Eilen totesin Miähelle, että joulu on "työllistänyt" sen verran, etten ole ehtinyt edes oireita kyttäämään. No juu, joulusta on selvitty ja tänään on sitten harrastettu pahemman luokan kyttäilyä. Mukaoireita on siis taas vaikka kuinka, mutta niinhän niitä oli viimekierrossakin. Ehkä hämäävintä on, että vastoin kropalleni ominaisia, ovulaation jälkeisiä tissikipuja ei ole ilmaantunut. Yleensä siis koko rintavarustus on arkana pari päivää oviksen jälkeen, mutta nyt on päästy reilu viikko ennen kuin "Jose&Carlos" tajusivat tilanteen. Eivätkä nytkään ihan normisti. Rinnat eivät nimittäin ole kosketusarat, kuten yleensä, vaan nännejä vain "särkee". Kummallinen tunne.

Tänään olen myös ollut sekä nälkäinen (kukapa ei olisi joulun jälkeen, jolloin syöminen on ollut lähes tauotonta ja ruho on tottunut siihen, että jotain tulee lävestä sisään koko ajan) että huonovointinen (kukapa ei olisi sen suklaamäärän jälkeen, jonka olen itseeni viimeisen viikon aikana kumonnut...). Alamaha on elänyt omaa elämäänsä oikeastaan oviksesta asti. 

Ei näistä oireista siis raskautta kokoon saada. Ompahan kuitenkin lista tänne laitettu. Testata en enää tänä vuonna aio, vaikka testejä kaapista löytyykin. 

tiistai 27. joulukuuta 2011

Joulunjälkeisiä höpinöitä

Niin se joulu taas meni. Arvottiin sitä viettämispaikkaa sitten semmosella hartaudella, että lopulta isäni kävi meidät aattona noutamassa heille. Ja palautti vastaavasti meidät eilen kotiin. Aattoaamu valkeni meillä vesisateisena ja varsin harmaana, mutta mitä lähemmäs pääsimme lapsuudenkotiani, sitä valkeammaksi kävi myös maisema. Ja sitä jouluisemmaksi oma mieleni. On se vaan kumma, miten paljon lumi vaikuttaa siihen jouluntunnelmaan ja -fiilikseen. Joulu oli mukava, joskin kiva oli tulla kotiinkin eilen.

Pikku Ukko tuntuu kasvavan kauheaa vauhtia. Mihin se meidän pieni rääpäle on joutunut? Mistä tuo "iso" poika on tullut? On se vaan ihanaa seurata toisen kasvamista ja kehittymistä ja niitä uusia juttuja, joita tulee melkein joka päivä. Tällä hetkellä pehmolelut on ihan pop. Niistä saa kivasti kiinni ja niitä retuutellaan mennen tullen. Edelleenkään meillä ei käännytä selältä mahalleen ja se toisin päinkin kääntyminen näyttää ainakin äidin silmään vahinkovoittoiselta. Viimeviikolla saatiin neuvolassa ohje alkaa "ohjaamaan" poikaa kääntymään mahalleen, kun tuppaa liikkumaan niin paljon selällään ja on potentiaalisesti hyppäämässä kokonaan sen kääntymisen yli. On siis poika saanut kyytiä ja käännöksiä sen jälkeen. Juttuja herralla on iso repertuaari ja nytkin tuntuu komentelevan isäänsä tuolla. Yöt meillä menee edelleen kovin levottomasti. Tai siis, pari syöttöä riittää ja muuten nukutaan, mutta kovasti tuo vaan liikkuu unissaan. Vaan on se niin ihana, että pyöriköön ja kieriköön miten paljon vaan.

Projekti Kakkonen on jotenkin päässyt lähes unohtumaan kaikessa joulutouhussa. Piinaviikoista ensimmäinen on päässyt vilahtamaan oikeastaan ilman, että olen sitä sen kummemmin edes ajatellut (ihan kun se ajatteleminen mitään muuttaisi) ja mukaoireitakaan en ole muistanut bongailla. Tässä istuessani voisin kuitenkin todeta, että tissit eivät ole kosketusarat, mutta muuten kyllä särkevät. Yleensä oviksen jälkeen kipeytyvät, joten sinänsä erikoista. Tuskin kuitenkaan viittaa raskauteen, kunhan elävät omaa elämäänsä. Alamahaa on nippaillut tänään vähän enemmänkin. Mene ja tiedä, mistä sekin johtuu. Tänään olen myös olut kohtuullisen ärsyyntynyt, mikä kertoo orastavasta PMS-viikosta. Kp:tä en edes tiedä, oisko jossain 21 tienoilla?

torstai 22. joulukuuta 2011

Mukana Kevyt -projektissa

Täällä blogistanian ihmeellisessä maailmassa on meneillään monenlaisia projekteja. Iskin silmäni niistä yhteen ja päätin nanosekunnin mietittyäni ilmottautua mukaan. Kevyt -projekti starttaa ensivuoden alussa ja projektin myötä meistä kaikista osallistuneista tulee laihoja, kauniita ja raskaanaolevia.

Imetyksen laihduttavasta voimasta puhutaan paljon ja neuvolatätikin lupaili minun kilojenin karisevan imettämällä. Ei ole karissut, ei. Kuulemma viiden kuukauden imetyksellä saa jo ihmeitä aikaan. Tässä on nyt neljä kuukautta imetetty ja kun ei ole tuloksia tähän mennessä tullut, niin tuskimpa niitä seuraavan kuukauden kuluessakaan saadaan. Pakko siis itse tehdä asialle jotain.

Pikku Ukon odotuksen alkupainoon on matkaa 3-5kg aamusta riippuen. Niin, siis matkaa on alaspäin, mikä näin selvyyden vuoksi tässä vielä erikseen mainitaan. Siihen painoon, jossa Miähen kanssa on tavattu joskus reilut kolme vuotta taaksepäin, on jotakuinkin 13kg. Että sillä lailla. Paino on siis hinautunut tuonne lievän ylipainon puolelle ja jollainkeinolla se pitäisi saada kääntymään laskuun. Olkoon tämä projekti siis sysäys siihen suuntaan.

Laihdutuksesta imettäessä on netissä kaikenlaista tietoa ja sieltä voi sitten valita sen itselleen sopivimman artikkelin, jonka nimeen vannoo. Itse päätin uskoa sitä lääkäriä, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, joka sanoi, että 0,5kg:n pudotus/viikko on vielä sallituissa rajoissa imettäessäkin, mutta sen suurempiin pudotuksiin ei ole syytä lähteä. Mihinkään kauhean dramaattisiin dieetteihin en tässä vaiheessa olisikaan valmis, mutta jos nyt jotain noille elämäntavoille kuitenkin saisi tehtyä.

Oma "metodini" muutoksiin löytyy Patrik Borgin kirjasta "Rentoa painonhallintaa", joka on ollut vessalukemisenani viime päivät. Pitkällä tähtäimellä ja rennosti siis. Muutosten täytyy olla myös sellaisia, joita voin noudattaa siinäkin tapauksessa, että ihme tapahtuu ja tärppi käy. Tuolta sivusta löytyy linkki välilehdelle, jonne aion keräillä projektiin liittyviä juttuja.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Puolivälissä

Kp 14 ja potentiaalisesti kierto puolivälissä. Ovistestiin tuli niin kauniit viivat, että melkein teki mieli kehystää se seinälle. Peittojen heiluttelu voi olla ajoittain hieman haasteellista tällä meidän kuviolla, kun ei noiden teinien elämää ja liikkeitä oikein voi ajoittaa minun kuukautiskiertoni mukaan ja heidän paikalla ollessa taas... Noh, sanottakoon, että sen verran on talletuksia tehty, että jännäilemään pääsee, mutta todennäköisesti ei kuitenkaan tarpeeksi toivotun tuloksen saavuttamiseksi.

Hassusti huomaan ajattelevani, että kun Pikku Ukon alkuun saattamiseenkin meni yhdeksän pitkää kalenterikuukautta, mahdollisen toisen alkuun saattamisessa menee ainakin saman verran. Ja jotta voin laskea tämän kuukauden mukaan niihin "ohitettuihin kuukausiin", on ne hyödynnettävä. Ts. jos emme saa ovista hyödynnettyä, venyy yrittäminen ihan älyttömiin mittoihin. Tosiasia lienee kuitenkin, että raskaudet alkavat kun ovat alkaakseen eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa onko edellisessä kierrossa yritetty. Hölmö, pieni mieleni.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Sivuraiteella

Olen aina ollut jouluihminen. Yleensä soitan joululauluja (salaa) vähintäänkin jostakin syyskuusta asti ja alan suunnitella jouluvalojen laittoa joskus lokakuun alkupuolella. Toistaiseksi olen osannut olla laittamatta valoja ennen marraskuun puoliväliä, mutta ajalta entiseltä muistan kynttelikköni valaisseen pitkää talveani toukokuulle saakka. Olisi saattanut valaista pidempäänkin, mutta toukokuussa oli muutto ja sen myötä kynttelikkökin oli pakattava matkaan mukaan.

Jotenkin ajattelin joulun olevan tänä vuonna aivan erityinen, kun sitä voi tavallaan elää lapsen kautta. Jep, poika on hikisesti neljä kuukautta ja nyt jo minä olen elämässä hänen kauttaan. Mutta siis tarkoitan, että joulustakin saattaa lapsen myötä nousta taas esiin uusia, vanhoja juttuja, joita ei aikuisena aina tahdo muistaa. Eniveis, fiilikset on jostain syystä kaikkea muuta, kuin jouluiset. Osaltaan fiiliksiin varmasti vaikuttaa tuo +5C:n lämpötila, vihreät ruohikot ja kaatosade, joka on lukinnut minut ja Pikku Ukon sisälle koko päiväksi. Minun haaveissani joulu on valkoinen ja runsasluminen. Minun haaveissani runsas lumi alkaa myös sulaa ensimmäisenä joulunjälkeisenä arkipäivänä. Kuka sitä lunta enää sen jälkeen tarvitsee? Näin ei taida kuitenkaan tänä vuonna olla. 

Teinit viettävät joulunsa muualla, joten olemme ihan vain tällä "pikkuperheellä" joulun. Olemme periaatteessa päättäneet viettää joulun kotona, mutta täytyy myöntää, että tällä hetkellä ajatus tuntuu aika ankealta. Miäs on pariin kertaan viimeaikoina todennut, että vaikuttaa siltä, etten oikein ole kotiutunut tähän nykyiseen kämppäämme, jonne muutimme joskus keväällä. Alkuun olen ajatusta vierastanut, mutta alan pikkuhiljaa hyväksyä sen tosiasian, että hän saattaa olla oikeassa. Tämä ei vain tunnu kodilta ja asunnon laittaminen on vähemmän, kuin vaiheessa. Nyt, kun olemme periaatteessa päättäneet etsiä seuraavaa asumustamme, tuskin maltan odottaa täältä poispääsyä. Tämä tunne yhdistettynä jouluun saa minut tuntemaan luonteeni vastaista halua hypätä koko joulun yli. Jouluahdistusta ilmassa siis. Takaporttina joulunvietolle on piipahdus lapsuudenkodissani, jonne sisarukseni jälleen kokoontuvat. Ehkä yritän taivutella Miähen vielä siihen ajatukseen... 

Se on oikeastaan harmi, että olo on näin synkkä. Olen joskus nuoruudessani ollut oikein kunnolla masentunut, mutta jotenkin en näistä fiiliksistä masennusta sellaisenaan tunnista. Ehkä näissä tuntemuksissa kuitenkin on jotain siihen viittaavaa. Viime päivinä uusperhekuvio on venyttänyt aika tavalla ja tulee venyttämään vielä tulevan viikonkin. Joskus on vaan niin vaikea olla se hiljainen jäsen päätöksen teossa ja itsekkyys nostaa väkisinkin päätään. Kyllähän minä tiedän, että on hyvä mennä teinien ehdoilla tietyissä asioissa ja tiettyyn pisteeseen asti, mutta voitaisko joskus mennä myös minun ehdollani? Voisiko joku muu joskus joustaa? Välillä vaan väsyttää. 

Tulipa synkkiä ajatuksia tällä kertaa. Harmi sinänsä, koska elämässäni on kuitenkin paljon mistä olen kiitollinen ja onnellinen. Miksi siitä huolimatta on vähän sellainen olo, kuin olisin sivuraiteella?


lauantai 17. joulukuuta 2011

Tunteita (ja miksei tuoksujakin)

Minusta on viime kuukausien aikana tullut vahvasti riippuvainen. Tämän hetken riippuvuuksista suosiostaan kisaavat niin glögi, suklaa kuin joululaulutki, mutta luulen ykköspaikan kuitenkin kiistatta menevän nauhoittavalle digiboksille. Imettäminen makuultaan ei ole koskaan ollut mun juttu ja jotta Miäs saa yönsä nukuttua, me Pikku Ukon kanssa väännämme itsemme olkkariin syömään öiseenkin aikaan. Alkuun yksi imetyssessio kesti juuri yhden CSI:n jakson ajan, nykyisin emme saa koko jaksoa katsottua yhdessä yössä. Yöelämäni kautta olen siis oppinut laittamaan nauhalle kaiken, mitä edes mahdollisesti voisin haluta joskus katsoa. Toisaalta homma on osoittautunut näppäräksi myös näiden "kämppistenkin" vuoksi. Eipähän tarvitse kiistellä teinien kanssa siitä, mitä kanavaa katsotaan ja kenen ohjelmat jäävät katsomatta (jep, tämän mamman maku eroaa huomattavasti nykyteinien ohjelmamausta...), kun vedän omani suosiolla boksille ja katselen niitä sieltä sitten ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vain minä, Pikku Ukko ja kaukosäädin, ah!

Oli tälle alustukselle järkevä pointtikin. Miäs lähti taas viikonlopuksi työntekoon muulle paikkakunnalle ja teinien vedellessä sikeitä pitkälle iltapäivään, parkkeerasimme Pikku Ukon kanssa tv:n ääreen katsomaan eilistä Kummien joulukonserttia. Ihana konsertti, vaikka hiljaiseksi vetääkin. Mitäpä siinä muuta voi tehdä, kun pitää tuota aarretta sylissä, olla kiitollinen ja uskoa, toivoa ja rukoilla. Terve lapsi on ihme, jota en osaa enkä voi pitää itsestään selvyytenä.

Tästä tilanteesta huolimatta sisuksissani asuu pelko, jota en oikeastaan osaa sen kummemmin määritellä. Olen vain jatkuvasti huolissani, jopa peloissani, asioista, jotka voivat mennä pieleen. Suurimpana peikkona mielessäni on ne vammat ja sairaudet, jotka alkavat näkyä vasta, kun lapsi on vähän vanhempi. Tällä hetkellä kehitys kulkee normaalisti ja elämä on auvoista, mutta entä jos jossain vaiheessa poikamme kehitys taantuu? Tai kai se kaikkein suurin peikko on se, että kun olen näin paljon hyvää saanut tähän päivään, mitä kauhuja joudun vielä tulevaisuudessa kohtaamaan. Toisina päivinä pelkään menettäväni poikani, toisina mieheni. Ja hetkittäin pelkään, että minulle tapahtuu jotakin enkä saa jakaa elämää rakkaideni kanssa pidempään. Näitä pelkoja yritän hillitä ja vaimentaa rationalisuuden äänellä ja selittämällä itselleni faktat mm. siitä, että elämä on riskisijoitus joka tapauksessa eikä asioita kannata murehtia etukäteen. Vaan eipä nuo tunteet tahdo järjenääntä kuunnella. Löydän itseni myös silloin tällöin käymästä kauppaa ajatuksissani: "jos vain saan pitää rakkaani luonani, en ikinä sitä ja tätä..." Eipä tainnut takuita kuitenkaan tulla tässä kaupassa. Minä siis jatkan pelkäämistäni ja pyrin peloistani huolimatta jatkamaan elämää nauttien läheisistä, jotka tällä hetkellä ovat lähelläni.

Piipahdimme eilen Pikku Ukon kanssa jouluhelvetissä. Jos liikkuminen vaunujen kanssa ei muutenkaan kaikissa kaupoissa ole kovin ketterää ja helppoa, perjantai-iltapäivän jouluruuhkassa se on sekä mahdotonta että hermojaraastavaa. Siis ihan oikeesti, ihmiset. Jos teillä on kaksi tervettä jalkaa, joilla kävellä, käyttäkää Stockalla niitä liukuportaita. Päästäisiin kaikki nopeammin, kun ei tarvitsisi ruuhkauttaa sitä hissijonoa. Lopulta päädyttiin ylöspäin pyrkiessäni menemään alakerran kautta ihan vain siksi, että siihen hissiin mahtui ilman suurempaa kyynärpäätaktiikkaa. Niin, ja vastaavasti sieltä 6. kerroksesta tultiin alas 8. kerroksen kautta. Ai että paljonko siihen meni ylimääräistä aikaa? Paljon, sanon minä ja boikotoin mokomaa ostoslaitosta jonkin aikaa ihan vain siksi, että siellä käyvät ihmiset käyttäytyvät kummallisesti. Tai jotain. No juu, ehkä ne miljoona muuta hissiin pyrkijää katsoi minua pahalla ja purkaa nyt tuntojaan blogeissaan kirjoittamalla kotiäideistä, jotka tunkevat ostoksille silloin, kun työssäkäyvillä on siihen etuoikeus... Yritän siis liikkua ihmistenilmoilla vain aamupäivisin, kun minulla kerran siihen mahdollisuus on. Tulipa turhaa valitusta, mutta ompahan sieluni nyt astetta puhtaampi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Soseita ja elämän epävarmuutta

Näköjään aika kuluu vauhdilla ilman, että ehdin paljon blogia päivitellä. "Asiaa" olisi vaikka kuinka, mutta asioiden siirtäminen aivolohkoista tänne netin uumeniin vaatii joskus liikaa. Miksei vois olla semmonen muistitikku, jonka laittaa vaikka korvaan ja joka sieltä imuroisi ne blogiin tarkoitetut ajatukset ja kirjoittaisi ne ymmärrettävään muotoon???

Pikku Ukko kasvaa hirmuista vauhtia. 4kk -neuvola on ensi viikolla ja aika innolla odotan uusia mittoja. Sylissä kannellessa tuntuu, että ainakin painoa on tullut hurjasti. Viimeksi neuvolassa käydessä terveydenhoitaja "antoi luvan" alottaa soseita tuossa 3,5kk:n iässä ja kun on vääjäämättömästi alkanut tuntua siltä, että maito on varsinkin iltaisin vähissä ja korvike ei oikein herralle maistu, on alettu soseita sitten maistella. Tai siis syödä. Pikku Ukko tuntui hokaavan homman aikalailla kertalaakista ja nyt täytyy jo vähän toppuutella, ettei ihan hurjia määriä vedä kerralla. Perunaa, porkkanaa ja päärynää on jo kokeiltu. Ja tänään meni peruna-kukkakaalia. Ensimmäiset ilmeet on aina hauskoja, mutta nopeasti tuntuu tottuvan uusiin makuihin. Kaikkiin muihin, paitsi korvikkeeseen. Jotta sitä saa menemään, täytyy herralla olla aivan järkyttävä nälkä.

Viime viikolla Ukko oli yhtenä iltana ollut tissillä vaikka kuinka pitkään ja vaikka kuinka monta kertaa illan aikana, mutta homma päättyi aina itkuun ja tissin repimiseen. Oma tulkintani oli, että nälkä on, mutta mitään ei tissistä irtoa. Korvike ei kelvannut, mutta samana aamuna pumpattu maito meni vauhdilla. Mikään "imetysnatsi" en ole missään vaiheessa ollut, mutta kyllä se homma nyt noiden soseiden ohella saisi vielä hetken aikaa jatkua. Kaiken kaikkiaan ihmettelen noiden suositusten ja realististen mahdollisuuksien ristiriitaa. Miäs haluaa oikeutetusti pitää isäkuukauden keväällä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minun on työnnettävä itseni jonnekin rahaa ansaitsemaan ko. ajaksi. Koska olen kouluttautunut alalle, jossa suurin osa hommista tehdään vuoroissa, ei mitään mahdollisuuksia taida imetykselle olla työn ohella. Ärsyynnyn siis aikalailla niistä kommenteista, joiden mukaan imetystä tulee jatkaa vuoden ikään asti. Kyllä kai minä jatkaisin, jos se vain käytännössä olisi mahdollista. Näillä näkymin kuitenkin imetys meidän osalta loppuu jossain vaiheessa ennen tuota suositusta.

Pikkukakkosprojektin osalta alkukierto on huomattavasti rauhallisempaa ja seesteisempää aikaa, kuin nuo loppukierrot. Ei mitään tarvetta miettiä oireita, laskea päiviä sen kummemmin tai olla aktiivinen minkään lisääntymiseen liittyvän suhteen. Siis muutoin, kuin ihan nautinnollisessa mielessä. Miästä nauratti oviksen tikuttelut tässä vaiheessa, mutta jotenkin se itseltäni poistaa stressiä, joten tikut on hankittu. Viime kierron kokemukset markettien Pregcheck -testeistä oli sen verran huonoja, että päätin tähän kiertoon hankkia tuttuja ja turvallisia One Step'jä suoraan netistä. Valmiina ollaan siis, kunhan tässä ensi viikkoon päästään.

Noin yleisesti elämässä on tällä hetkellä niin monta avointa asiaa, että stressi on kai aika todellista (olisko sillä sitten jotain tekemistä tuon maidontuotannon hiipumisen kanssakin, mene ja tiedä). Taloudellisesti ollaan aika tiukoilla ja kun vuokra nousee vielä useamman kympin keväällä, ollaan Miähen kanssa alettu etsiä hieman halvempaa (ja pienempää) asumusta itsellemme. Koulun suhteen en oikein tiedä mitä ajatella. Taloudellisen tilanteen ollessa näin heikko, en oikeastaan näe minkäänlaista mahdollisuutta jatkaa opiskeluja ensi syksynä. Kuitenkaan en osaa täysin päästää irtikään opiskelusta ja laitoin myös hakemuksen koulutusohjelman vaihdosta menemään. Aika näyttää mitä sen kanssa käy. Realistisesti ajatellen minun on kuitenkin mentävä kokoaikaisesti töihin viimeistään ensi syksynä. Luulen siis, että voisimme elää kesän Miähen tuloilla, mutta aika näyttää kuinka senkin kanssa käy. Työkuviot eivät nekään ole aivan helppoja. Miähen työn vuoksi mahdollisuudet vuorotyöhön on aika minimaaliset. Tällä koulutuksella päivätyöt on kuitenkin aika kiven alla ja edellyttää joka tapauksessa opiskelua jossain muodossa. Ja sitten on vielä tuo vauvahaave... Mihinkään näistä asioista en voi tällä hetkellä vaikuttaa sen aktiivisemmin ja huomaan, että sen tunteen kestäminen on joskus aika vaikeaa. Minä kun niin mielelläni säätäisin kaikki nämä asiat ja laittaisin rattaat pyörimään. Mutta ehkä minun on vain opittava luottamaan siihen, että asiat järjestyy tavalla tai toisella ja että murehtimisesta ei juurikaan ole hyötyä hommassa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kp 1 - vihdoinkin!

Viimeisen viikon mahanpohjassa on juilinut ja nipistellyt siihen malliin, että menkkojen alkamisesta ei ole ollut minkäänlaisia epäilyjä. Konetta on yritetty käynnistää niin tahdonvoimalla kuin testejä tekemälläkään, mutta jälleen kerran luonto on osoittanut minulle paikkani: ei näitä asioita voi millään hallita. Menkat alkaa, kun kroppa on siihen valmis ja samoin käy kai myös tuon raskautumisen. Tunnustan siis pienuuteni asioiden äärellä ja yritän(!!!) luottaa siihen, että asiat kulkevat eteenpäin vähemmälläkin kiihkoilulla. Kierto venähti onneksi vain viikolla ollen 36 vrk. On kai se ihan luonnollista, että raskauden jälkeen vaatii oman aikansa kropalta palautua. Ei siis muuta, kuin kohti uutta kiertoa ja uusia mahdollisuuksia.