Ihmisillä on varmasti ihan oikeitakin ongelmia. Siis sellaisia elämää suurempia. Minulla on vain tämä yksi (tai noh, onhan niitä muutamia, jos ihan tarkkoja ollaan...), joten jatkan jauhantaa. Tilastojen mukaan blogissani vierailee hämmentävän paljon lukijoita, joten lienee paikallaan esittää pahoittelut tämän hetkisten aiheiden vähyyttä.
Treffasin parin äitikaverin kanssa eilen. Kuten olen joskus ennenkin tainnut sanoa, en koe olevani kovin hyvä siinä. Poden alemmuuskomplekseja ja inhoan vertailua. Näiden ko. mammojen kanssa en ole tainnut ennen moisia tunteita kokea, mutta eilisestä tapaamisestamme jäi suuhun vähintäänkin pikkusuolainen maku. Toinen mammoista kertoi olevansa raskaana ja toinenkin on, vaikkei kertonut. Näin ainakin olin rivien välistä (ja ehkäpä jopa mahan muodosta) lukevinani. Tiedän, että molemmilla on kakkoshaaveita ja -yritystä ollut jo jonkin aikaa. Päädyimmepä sitten keskustelemaan lapsiluvusta ja saimpa minäkin vastattavakseni visaisen kysymyksen mahdollisesta kolmosesta. Koska olemme ihmisinä aika erilaisia ja katselemme juttuja hiukan eri vinkkelistä, sain pienen piilosaarnan tästä lisääntymisaiheesta. Mitäänhän ei suoraan sanottu, joten olen täysin tulkintojeni varassa ja aina on olemassa pikkuruinen mahdollisuus, että ne menevät metsään. Saarnasta poimimani viesti oli kuitenkin jotakuinkin tämän kaltainen: "hullujahan te olette, jos kolmannen vielä tähän samalla tahdilla väännätte!!!" Ja niinhän me olisimme, ei sitä voi kieltää. Mutta kun.
Omat ajatukset vaihtelevat edelleen riippuen siitä mitä luen ja ketä kuuntelen. Ihan vain tiedoksi: netti on pullollaan pohdintoja kolmannesta lapsesta ja varsin yleisenä surun ja murheen aiheena oli, että jos ei tule enää lapsia, ei saa enää kokea raskautta eikä synnytystä. Kohtuullisen luonnollista. Ja ehkäpä tuosta on pohjimmiltaan kysymys omallakin kohdallani. Olen yrittänyt miettiä ja tunnustella, että haluaisinko ihan oikeasti isomman perheen vai onko kysymyksessä vain halu/tarve/pakkomielle kokea raskaus kaikkine lieveilmiöineen (kuten synnytys) vielä kerran. Ja jos se ei ole se lapsi, jota tässä haluan, niin mitä se sitten on.
Olen myös löytänyt joitakin vastauksia. Olen huomannut olevani aika projektiluontoinen ihminen. Ehkäpä tämä lapsien hankkiminen on siis ollut minulle eräänlainen projekti. Kun on joitakin vuosia kytännyt ja seurannut kroppansa toimintaa ja tehnyt jos jonkinlaisia testejä, on kummallista ajatella, ettei niitä merkkejä enää seuraisi. Kyttäilystä luopuminen on siis oma juttunsa. Ettäkö ovulaatio saisi tulla ja mennä ihan oman mielensä mukaan ilman sen kummempaa huomiota? Jos nämä kyttäilyt siis jättää, niin mitä siihen tilalle? Mitä minä sitten kyttään? Naapurin hameisiin pukeutuvaa vanhaa herraako (okei, myönnän. Kyttään häntä ihan ovulaation ohellakin. Selvennykseksi mainittakoon, että naapurin sedällä ja ovulaatiollani ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa)?
Olimme ennalta jutelleet Miähen kanssa, että Minimies on meidän iltatähti ja tämän keskustelun pohjalta muistuttelin itselleni pitkin raskautta, että tästä tulee nyt nauttia, koska tätä en enää koskaan koe. Siitä huolimatta haluaisin sen vielä kokea. En välttämättä pahoinvointia tai armotonta väsymystä, mutta sen ihmeellisen tunteen, että minussa kasvaa joku. Ja ne ensimmäiset pienet liikkeet. Vaikka Minimiehen synnytys olikin aika kivulias kokemus (josta Miäs minua lupauksensa mukaan tässä taannoin muistutti), haluaisin sen vielä kerran kokea. On siinä vaan jotain niin voimaannuttavaa. Niin, ja se hetki, kun saa sen pienen ensimmäisen kerran syliin ja rinnalle. Onko kyseessä kuitenkin enemmän niiden hetkien kaipuu, kuin toive siitä, että minulla olisi kolmas lapsi? Jos on kysymys vain hetkistä ja niitä lähdemme tavoittelemaan, meille on tulossa suurperhe. Ei kai se hetkien kaipuu noin vain lopu ja unohdu siihen kolmanteen, vaan sitä jatkuu ja jatkuu.
Olen miettinyt sitäkin, että miksi minusta kaikilla tuntemillani ihmisillä on kolme lasta. Olen joutunut oikein kaivamalla kaivamaan mieleni uumenista esiin tuttavia, jotka ovat onnellisia kaksilapsisina perheinä ja kyllähän heitä löytyy. Itseasiassa varmasti enemmän kuin niitä kolmilapsisia. Tähän kohtaan nyt vain sattuu osumaan sellainen hetki elämässäni, että monille on se kolmas tulossa ja minulla on olo, että jään jotenkin kelkasta tai missaan pahasti sen, mitä kaikki muut ovat jo saaneet. Kyllä, mielessäni yleistän asioita rankasti. Haluaisin kuitenkin tehdä päätöksen, joka perustuu meidän perheeseemme, ajatuksiimme ja toiveisiimme - en päätöstä, jonka teemme siksi, että "kaikilla muillakin on". Ja tästä syystä otan pillerini kiltisti joka aamu.
Tulevaisuus on teema, jota en oikein hahmota tällä hetkellä. Kaikki on niin keskeneräistä. Ehkäpä olisi siis aika rakentaa valmiiksi edes joku kulmaus siitä ja vaikkapa hankkia vakityöpaikka, kuten aikuisilla ihmisillä on tapana. Tai saattaa päätökseen kohtuullisen mukavasti alkanut elämäntaparemontti, jonka alkuvuodesta polkaisin käyntiin. Ei niin, ettäkö kolmas lapsi olisi este näille asioille, mutta kyllähän se asioihin vaikuttaisi. Siinä olisi jo parikin projektia, joihin voisin hukuttautua ovuloimpa tai en.
Teskti on hyvinkin tajunnanvirta -osastoa, mutta sekavia ovat ajatukset muutenkin, joten ihan tuli postauksesta kirjoittajansa näköinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!