perjantai 3. toukokuuta 2013

Ajatus jumissa

Kaikista uhkakuvista ja vastustuksesta huolimatta kevät on täällä. Meidän leveysasteilla kuriskelit jäivät niin vähiin, että tämän kevään perusteella taidan kyseenalaistaa koko vaatetuksen hankkimista. Tai ehkä se johtuu vaan siitä, että meidän ulkoilu on niin passiivista, että ainoa, joka kurahousuilla jotain tekisi, olisi äiti. Kevät tuntuu kuitenkin herättävän henkiin myös aktiiviulkoilun ja meille passiivisillekin alkaa pikkuhiljaa tulla läheiset leikkikentät tutuiksi. Sen lisäksi pääsemme maailmanparhaallemetsälenkille, joka kyllä hakkaa paikalliset asfalttiankeudet ihan mennen tullen.

Pikku Ukon suuressa suosiossa on tällä hetkellä liukumäki. Se on suorastaan käsittämätöntä, miten monta kertaa ne samat rappuset jaksaa kiivetä ihan vain siinä toivossa, että peltiluiska luistaisi vielä edellistäkin kertaa paremmin. Keinut eivät ole ihan tämän hetken juttu, niissä kun pitää pysytellä paikallaan. Ei siis riitä, että härveli liikkuu - liike pitää lähteä sisältä käsin ja se pitää tapahtua joka solulla ja aktiivisesti. Hiekkalelut antavat edelleen odotuttaa itseään varaston uumenissa.

Näin kiertomaailmassa elämme päivää nro 7. Menkat tulivat ja menivät ja uutta kiertoa eletään siis. Aikataulullisesti tämä kierto näyttäisi menevän ihan harakoille, joten mitään jännättävää tuskin saamme tämänkään kuun lopussa. Jos olisi edes omista valinnoista riippuvia juttuja, mutta se vasta ärsyttääkin, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Toisaalta minulla on sellainen olo, että meidät on "tarkoitettu" kahden lapsen perheeksi. Että saan haaveilla ja kuumeilla ihan kuinka paljon vain, juoda vehnänalkioöljyä tai greippimehua ja roikkua vaikka hirrestä pää alaspäin joka sekstauskerran jälkeen, mutta että tässä ne nyt ovat. Eikä siinä mitään, meillä on edelleen hyvä näin ja minulla on edelleen maailman suloisimmat lapset. Mutta millä tästä haaveilusta ja kuumeilusta pääsee eroon? Mikä on se taika, jolla voin jonain kauniina päivänä herätä ja havaita kuumeen hellittäneen ja haaveiden siirtyneen eteenpäin? Surutyötä se kai vaatisi, mutta miten surra jotain, joka noin periaatteessa vielä on kädenulottuvilla? Taidan olla jotenkin jumissa tämän yhden aiheen ympärillä, joten parempi vaieta taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat aina tervetulleita!