Viimeiset viikot ovat tuoneet elämääni tunteen, jota kuulemani mukaan kenenkään äidin on vaikea välttää: syyllisyyden. Miäs yrittää jatkuvasti sanoa, ettei moiselle tunteelle ole realistisesti mitään syytä, mutta uskoisko naisen tunteet miehen ääntä? Ei ainakaan tässä taloudessa. Ensin tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olen kotona enkä tuo rahaa perheeseen. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä myös siitä, etten saa edes näitä kotikuvioita hoidettua riittävän hyvin. Pölykoirat kiitää ympäri kämppää ja ulisevat mennessään. Pahimpia sitten ajoittain raavin imurin rähjäkkeellä kasaan ja toivon sen muuttavan yleisilmettä edes vähän. Sitten menin töihin ja siitä se syyllisyys vasta alkoikin. Aamulla lähden syyllisenä ja iltapäivästä palaan vielä syyllisempänä. Syyllisenä siitä, etten ole lapseni kanssa kotona. Syyllisenä siitä, etten ollut osannut hoitaa asioitani niin, että minulla olisi mahdollista olla kotona lapseni kanssa. Syyllisyyttä siitä, että kuitenkin työpaikkani on ihan ok enkä ole sieltä ehdoin tahdoin koko päivää pyrkimässä pois. Syyllisenä siitä, että annettuani kaikkeni työpäivän aikana muiden lapsille, olen niin väsynyt illalla, että oma lapseni jää vähemmälle. Syyllisenä siitä, etten ole ajatellut maha.asukasta päivän aikana riittävästi... Lista on aivan loputon.
Itsekin tajuan, että asiat ovat kaikesta syyllisyydestä huolimatta hyvin. Miäs ja Pikku Ukko pärjäävät kotona loistavasti, käyvät keinumassa ja tekevät "miesten juttuja". Koti näyttää lähinnä sotatantereelta, mutta mitä sitten? Ei tähän kai kuole? Miäs hoitaa innokkaasti pyykinpesua ja laittaa ruuan, eikö niillä jo aika pitkälle pääse? Työpaikkani on omalta alaltani ja oikeasti mielenkiintoinen ja opettavainen paikka, josta on minulle tulevaisuudessa ihan varmasti hyötyä. Sitä paitsi, maha-asukas alkaa itse muistutella olemassa olostaan niin, ettei sitä ihan tuosta vain unohdeta. Pienen pientä "rapsutusta" olen tuntenut jo useana päivänä ja mikäli oikein muistan, näillä on jotain tekemistä vauvan liikkeiden kanssa. Ihana tunne, joka saa hymyilemään typerästi millon missäkin työpalaverissa! Voinko siis hyvällä omalla tunnolla ja ilman sen suurempia syyllisyyksiä laittaa tämän syyllisyyteni hormonien piikkiin vai pitääkö siitäkin kokea syyllisyyttä???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!