Äitiysloma-ajatuksia

Äitiysloma alkoi toissapäivänä. Oltuani jo monta viikkoa kotona tuo päivä ei mitenkään muuttanut elämämme konkretiaa, mutta pikkuhiljaa elämänmuutoksen läheisyys alkaa iskeytyä tajuntaan. Että se maaginen laskettu aika on ensi kuussa. Että kaikki muuttuu taas kerran. Olemme Miähen kanssa tunteneet vähän yli neljä vuotta ja siihen aikaan on mahtunut niin kihlat, häät, neljä muuttoa, opiskelua, töitä, vauva ja muutama muu pikku muutos. Ja taas olemme menossa kohti uutta muutosta. Ajatuskin hengästyttää.

Vointi on ollut olosuhteisiin nähden kaiketi kohtuullinen. Vauhtini on nykyisin hidas, mutta eipä kai tässä maailmassa mikään kiire ole. Lelut (ja mm. kattilankannet) saavat ihan rauhassa lojua lattioilla ja elämä muutenkin kulkee suht rauhallisia polkujaan. Supisteluja on ollut jonkin verran, mutta uskoni niiden avaavaan tehoon ei kokemukseeni perustuen ole kovin suuri. Perjantaina mahaa jomotteli oikein kunnolla ja meinasin jo illalla soitella päivystykseen mielenrauhaa hakeakseni, mutta olin varmaan vain ollut liian paljon jalkeilla ja jomottelut ovat hellittäneet levolla. Miäs on sitä mieltä, että mahan muoto on sen verran muuttunut viime päivinä, että vauva on jo laskeutumaan päin, mutta itse en oikein ole varma. Kovasti se edelleen tuntuu painavan keuhkojen suuntaan ja hengittäminenkin on aika raskasta nykyisin.

Tässä kohtaa raskautta huomaan itsessäni lievää haikeutta. Olimme Miähen kanssa puhuneet, että jos yksi saadaan, niin toiselle annetaan lupa tulla. Olisihan se kiva, jos olisi leikkikaveri ihan omassa kotona. Olemme olleet tosi onnekkaita ja ensimmäisen jälkeen tämä toinenkin ilmoitti tulostaan. Tästä piti tulla se meidän iltatähti, kuopus, viimeinen. Minulla on kuitenkin jo nyt haikea olo siitä, etten enää koskaan saa kokea raskautta ja ettei minussa enää koskaan kasva uutta elämää. Jollain hassulla tavalla poden vauvakuumetta, vaikka tämä sisuksissani myllääväkin on vielä ponkaisematta maailmaan. Ajatus on ihan kahjo, joten menköön hormonien piikkiin. Miähelle yritin näitä tuntemuksiani avata, johon hän totesi, että kyllä hän on vielä valmis vaikka kaksikin lasta haluamaan tämän jälkeen. Väärä vastaus. Se kun sai pienen myrskyn aikaan tunteissani. Että jos vielä sittenkin pääsisin kyttäämään oviksia ja laskemaan päiviä, tekemään testejä, pettymään ja ehkä ilahtumaankin... Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että tämä on nyt viimeinen raskaus ja tästä nautitaan ihan täysillä.

Olen myös miettinyt itseäni äitinä ja ihmisenä. Ponnahduslautana mietteisiini toimi tapaaminen kahden ystäväni kanssa, joista toista en ole tavannut vuosiin, vaikka facebookissa onkin pidetty yhteyttä ja soiteltukin ajoittain. Toisen kanssa olemme tavanneet säännöllisesti. Tällä kertaa tarkoituksena oli tavata äitien ja lasten kesken, mikä ajatuksena oli aivan loistava. Syötiin, juteltiin, oltiin hetki pihalla ja lähdettiin taas kukin suuntaansa. Tapaamisen jälkeen minulla oli kuitenkin kummallinen olo, etten ollut kohdannut ystävistäni kumpaakaan. Tiesin kyllä mitä vaippamerkkiä heillä käytetään ja missä iässä kenenkin lapsille oli puhjennut hampaita, mutta semmonen todellinen ystävien välinen kohtaaminen jäi puuttumaan. Se lienee normaalia tässä elämänvaiheessa? Olenko siis liian vaativainen, jos sellaista haluaisin ja toivoisin? Näiden kahden ystäväni kanssa olen nuoruudessani viettänyt paljon aikaa ja käynyt tuntikausia syvällisiä pyjamakeskusteluja. Eikö siitä kaikesta ole jäljellä muuta, kuin kakkavaipat ja hampaat? Kontrastina tälle mietin tapaamisia kahden ex-työtoverini kanssa, joilla meilläkin kaikilla on kyllä samanikäisiä lapsia, mutta tapaamiset ovat kovin toisenlaisia. Ei sillä, kyllä mekin käymme läpi lastemme kehitystä ja puhumme paljonkin ihan vain siitä arjesta, mutta jotenkin vain jokin osa minua ihmisenä tyydyttää noissa hetkissä enemmän, kuin tapaamisessa vanhojen ystävieni kanssa. Haluan, että lapseni ovat tärkeällä paikalla elämässäni. Rakastan heitä ja voisin puhua heistä tuntikausia. Mutta onko minulla silti oikeus haluta ihmissuhteilta myös muuta?

Toinen ystävistäni kysyi myös käymmekö Pikku Ukon kanssa perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsi -hässäköissä. Huomasin ylireagoivani kysymykseen. Ystäväni sai siis vastauksena paatoksellista puhetta siitä, miten minä en viihdy paikoissa, joissa käydään vain vertailemassa lapsia, varusteita ja joissa on ihmisiä, joita en tunne. Liekö se vain omaa huonoa itsetuntoani, mutta haalarimateriaalien vertailu ei vain riitä minulle. Kun tämä ystäväni vielä totesi, että hänen mielestään vertailu on oikeastaan hauskaa, olin vetää herneen nenääni totaalisesti. Nyt tuo tunteiden voimakkuus jo naurattaa, mutta eipä naurattanut sillä hetkellä. Ja juu, kyllä minä tiedän, että Pikku Ukon vuoksi minun olisi syytä raahautua läheiseen avoimeen päiväkotiin edes joskus ja antaa hänelle niitä kokemuksia, joista hän selkeästi nauttii.

35+0