Puolivuotta äitiyttä

Rakas Pikku Ukkomme täyttää huomenna 6kk. Tämä tärkeä virstanpylväs ansainnee ihan oman postauksen, joten tiedossa hehkutusta, analysointia ja avoimia kysymyksiä.

Puoli vuotta on aika lyhyt aika. Paitsi silloin, kun tapahtuu paljon. Aikakäsitykseni on tosin mennyt kokonaan uusiksi ihan vain siksi, että jämähdin pitkäksi aikaa sinne elokuulle ja edelleen olen pari kuukautta myöhässä ajatuksineni. Parhaiten ajan kulumisen huomaan kuitenkin siitä, että se pieni rääpäle, joka muutti meille puoli vuotta sitten, on nyt sukkelasti ryömimällä eteenpäin liikkuva miehen alku, joka ottaa paikkansa perheessämme niin äänellään, liikkeellään kuin hymyilläänkin. Ihmettelen kerta toisensa jälkeen miten paljon näihin muutamiin kuukausiin on kehitystä mahtunut ja millä vauhdilla tuo pieni uusia asioita oppii ja omaksuu.

Ruokailut meillä sujuvat pääosin hyvin. Olemme kai jotenkin holtittomia vanhempia, kun emme ole sen suuremmin noita soseita kokeilleen montaa päivää pieniä lusikallisia, vaan meillä on syöty kaikkea sopivasti sekaisin isompiakin annoksia. Onneksi mitään oireita ei ole mistään ilmaantunut ja allergioista ei ole meille ollut vaivaa. Pientä viitettä on siihen suuntaan, että meillä on kasvamassa kasvissyöjä, mutta josko se vielä tästä korjaantuisi. Marja- ja hedelmäsoseet on edelleen ihan ykkösjuttu. Korvikkeesta Pikku Ukko ei ole innostunut missään vaiheessa ja vellin kanssakin mennään ihan arpomalla: jonain iltana pullo saattaa tyhjentyä liukkaasti ja seuraavana velli ei kiinnosta yhtään. Puurot ovat suosikkien kärjessä.

Pikku Ukko on nukkunut jokseenkin hyvin oikeastaan syntymästään saakka. Pitkään yöt mentiin kahden pysähdyksen taktiikalla ja joskus kuukausi sitten vaikutti siltä, että aika sutjakkaasti päästään siirtymään yhteen yösyöttöön. No juu, sitten tuli muutto ja sotki koko nukkumiskuviot. Ja kai se on muutenkin ihan normaalia, että kun liike lisääntyy päivällä, se lisääntyy myös yöllä ja esim. toissa yönä muistelen sumuisesti nuokkuneeni pinniksen äärellä ainakin kahdeksan kertaa... Toinen siis kääntyy mahalleen ja herää todennäköisesti itse vasta sitten. Jos olen oikein nopea, saan pojan kiepautettua takaisin selälleen ennen kuin hän varsinaisesti ehtii herätä. Yhä useammin on kuitenkin käynyt niin, että sängystä nillistelee pari pieniä, mutta erittäin avoimia silmiä ja saan varsin innokkaan vastaanoton. Tilanne vaatii yleensä vähintäänkin silittelyä, mutta usein myös sylittelyä, ennen kuin poika on valmis seuraavaan uneen. Mitä väsyneempi äiti, sitä nopeammin tainnutus tapahtuu kuitenkin tissille ja siksipä meillä edelleen on noita kahden syötön öitäkin.

Pikku Ukko on koko pienen ikänsä ollut hyvin liikkuvainen. Tässä kohtaa lienee paikallaan kaiholla muistella niitä viimeisiä viikkoja ennen pojan syntymää, kun maha tuntui olevan jatkuvassa liikkeessä ja vauhtia riitti. Sama meno on jatkunut ja pysähtymisen merkkejä ei ainakaan toistaiseksi ole havaittavissa. Viime sunnuntaina herra keksi ryömimisen ja nyt on menossa reviirin laajennus. Toistaiseksi olohuone on riittänyt, mutta kaukana ei ole sekään hetki, kun sieltä on päästävä pois ja matka jatkuu kohti keittiötä.
Istumisesta Pikku Ukko ei ole ollenkaan kiinnostunut. Ollaan sitä kyllä yritetty harjoitella, mutta toisen punkiessa jaloilleen on hankala istuttaa väkisin. Syöttötuolissa poika istuu jo varsin mallikkaasti (jos puolelta toiselle pyörivää päätä ei lasketa). Tänään neuvolatätikin sai osansa tästä venkoilusta. Yritti raukka kokeilla löytyykö pojalta sivuheijasteita (vai miksikä niitä nyt kutsutaan, kun pyrkii ottamaan kädellä vastaan ettei kaadu siitä istuma-asennosta???), mutta eihän tuo suostunut istumaan. Heijasteiden etsiminen jäi sitten parin kuukauden päästä tapahtuvaan lääkärineuvolaan.

Yhä uudestaan minulle ihmetellään sitä, miten Pikku Ukko on niin "kiltti". Alkuun itsekin joskus mietin, että onko se aina niin helppo ja pehmeä luonteeltaan, mutta viime aikoina on ollut näkyvissä, että kyllä tuota pojalta tahtoakin löytyy. Ja hyvä niin. Kilttihän hän on siinä mielessä, että ei meillä juurikaan itkeskellä, mutta kai se vain on merkki siitä, että hän on elämäänsä jollakin tavoin tyytyväinen. Kovasti tykkää leperrellä ja flirttailla ihmisille ja hymy on herkässä.

Kävimme siis tänään ekaa kertaa uudessa neuvolassamme. Terveydenhoitaja tuntui varsin mukavalta ja kaikki pojalla kunnossa. Pituus menee edelleen himpun verran käyrän yläpuolella ja paino jonkun verran käyrän alapuolella. Siinä sitten ihmettelimme yhdessä, että kun poika kuitenkin syö niin hyvin, hän ehkä vielä tarvitsee yötankkaustakin. Terveydenhoitajaa kovasti nauratti pojan liikkuminen ja kyllähän tuo laittoikin parastaan :).

Mitä nämä kuukaudet sitten ovat minussa tehneet? Muutama päivä sitten mietin, että koskahan sen oikein tajuaa, että tämä ihana poika on meidän ja että hän on tullut meille jäädäkseen. Ainakin niin toivon. Rakkaus häneen on yllättänyt voimallaan ja tuntuu aivan käsittämättömältä, että hän on meistä lähtöisin. Rakkaudesta ja ilosta huolimatta jossakin asuu edelleen se pieni, jäytävä pelko. Entä jos emme saakaan pitää häntä? Entä jos hänelle tapahtuu jotain tai hän sairastuu? Kerta toisensa jälkeen joudun rauhoittelemaan itseäni ja toteamaan, että tämän asian suhteen minun on vain opittava elämään epätietoisuudessa. Toivon ja rukoilen, mutta siitäkin huolimatta en voi ikinä olla varma. Välillä antaudun pelon vietäväksi myös vastuun vuoksi. Osaanko, kykenenkö, onko minusta tähän? Se pohdinta lienee auttamattomasti myöhäistä. Onneksi kuitenkin huomaan arkisissa asioissa, että kyllä minusta on. Minä kykenen ja minä osaan. Iso osa asioista varmasti tulee ihan selkärangasta, sillä en minä niitä ole sen kummemmin miettinyt etukäteen. Sitä vain intuitiivisesti "tietää" miten toimia tai mikä on parasta omalle lapselle tietyissä asioissa ja tietyissä tilanteissa ja sen huomaaminen rauhoittaa.

Jos aivan rehellinen olen, on hetkiä, jolloin kaipaan omaa aikaa. Ei sitä, että voisin koska tahansa tehdä mitä mieleeni juolahtaakaan muista välittämättä, mutta ehkä ennemminkin sitä, että voin ottaa vapaaillan ja lähteä kavereiden kanssa elokuviin. Ei se ole sitä, että olisin jotenkin väsynyt olemaan Pikku Ukon kanssa tai etten nauttisi hänen kanssaan olosta. Ehkä se on minulle vain samaa kuin kuppi kahvia joillekin keskellä iltapäivää. Sen voimin jaksaa taas hetken eteenpäin. Onnekseni minulla on rinnallani Maailmanparas Miäs ja voin omaa aikaa silloin tällöin myös saada. Sitten lähden hetkeksi pois kotoa ja ikävöin Pikku Ukkoa niin, että olen enemmän kuin tyytyväinen tullessani jälleen kotiin.

Loppukaneettina todettakoon, että niin mielelläni kuin sen toisen lapsen haluaisinkin, olen hyvin onnellinen näinkin ja elämäni on juuri sitä, mitä haluankin sen tällä hetkellä olevan. Koen olevani elämän lempilapsi.